Under My Skin: 2017

perjantai 24. helmikuuta 2017

IKEAN SÖDERHAMN SOHVA

Jossain postauksessa mä taisin mainitakin, että meillä on ollut vuoden verran hakusessa uusi sohva. Mä halusin ehdottomasti valkoisen, koska meidän olohuoneen seinät on harmaat. Pieti oli sitä mieltä ettei enää valkoista sohvaa, joten mä rupesin miettimään muitakin vaihtoehtoja. Hetkeksi... Onneksi Pietillekin kävi lopulta valkoinen... Oon jo pidemmän aikaa ollut tykästynyt Ikean Söderhamn -sohvaan, mutten ajatellut sen mahtuvan meille mitenkään järkevästi ja siitä ei löytynyt vielä jokunen aika sitten sopivaa väriä meille. Yhtenä lauantaina me lähdettiin kiertelemään huonekaluliikkeitä tarkoituksena ostaa uusi sohva. Vanha Ektorp oli myyty jo, eli oli vähän niin kuin pakko... Kierreltiin tunteja, Askot, Iskut yms, mutta ei löytynyt mitään mikä olisi miellyttänyt silmää yhtä paljon kuin Söderhamn. Päätettiin sitten mennä Ikeaan lopulta katsomaan mitä siellä on. Söderhamniin on valittavana useita värivaihtoehtoja, ja olin netistä jo katsonut alustavasti monena päivänä miltä valkoinen vaikuttaa... Ystäväni sanoi että se on keltaiseen taittava, joten ajattelin ettei missään nimessä. Onneksi mentiin paikan päälle katsomaan, sillä sohva ei ollut kellertävää tai lämpimän sävyistä nähnytkään. Kysyin vielä myyjältä erikseen asiasta ja hänkin sanoi että kangas on vitivalkoinen, mutta kankaan sekaan on ommeltu harmaata. Sohva on siis todella haalean vaaleanharmaa. Sanoisin silti että valkoinen. Sohva lähti siis mukaamme.






Laitoin kuvia eri valoituksissa jotta sain oikeimman sävyn näytettyä. Ensin sohva vaikutti todella isolta, mutta jo seuraavana päivänä tuntui että se on ollut siinä aina. Mä tykkään siitä että mahdutaan koko perhe makoilemaan sohvalle samaan aikaan, eikä kenelläkään ole ahdasta. Ja miten mukava tossa onkaan makoilla! Meillä on niin iso olohuone että se kaipaa ison sohvankin. Söderhamn -sarja on muunneltavissa, ja meillä esimerkiksi on 3-istuttava, kulmaosa ja 1-istuttava laitettuna yhteen jotta saatiin sellainen kun haluttiin. Söderhamnissa on irroitettavat ja pestävät päälliset, se oli ihan must. Moni aina kysyy että miten lapsiperheessä voi olla valkoinen sohva. Mielestäni voi hyvin olla, kunhan lapset eivät syö sohvalla, lasten suut ja kädet pestään ruuan jälkeen ja sohvassa on pestävät päälliset. Kyllähän se lika tietysti näkyy enemmän valkoisessa, mutta sitä varten on pesukone. Mä en ainakaan näiden viiden vuoden jälkeen vaihtaisi valkoista sohvaa pois mistään hinnasta. Se on yksinkertaisesti kaunis. Nyt meidän olohuone on valmis.


Miltäs uusi sohva näyttää teidän silmiinne?

lauantai 18. helmikuuta 2017

Ajanpuutteesta...

Meidän päivä alkaa yleensä 6.30-7.00. Mä vien aina lapset päiväkotiin 8.15 ja jatkan siitä matkaani töihin, tai sitten takaisin kotiin. Jos siis menen myöhempään. Lasten pitää olla päiväkodissa viimeistään 8.15 jos aikovat syödä aamupalan siellä, ja sen jälkeen alkaa touhut, joten mun mielestä on kaikista selkeintä viedä ne jo aamupalalle. Päivystyspäivinä kerran viikossa mä menen vasta kymmeneen, joten heität silloin lapset päiväkotiin ja menen kotiin valmistautumaan. Pieti hakee lapset kolmen jälkeen joka päivä. Oon tykännyt tästä järjestelystä, ja se toimii meillä mainiosti. Välillä tuntuu tosi pahalta kun saattaa olla viikkoja että olen joka päivä vasta kuuden jälkeen kotona... Työpäivät saattaa olla pitkiäkin siis. Päivä-/iltapainoitteista työtä tehdessä siihen pitää vaan tottua.


Annan kyllä sitten lapsille vapaapäivinä huomiota senkin edestä. Huomasin varsinkin heti töiden aloittamisen jälkeen että tulee jopa oltua lasten kanssa ja keskityttyä niihin paljon paljon enemmän kuin esimerkiksi silloin kun olin kotona ja ne oli "aina siinä". Kyllä mä ikävöin niitä päivittäin, mutta oon iloinen että niillä on hyvät päiväkotiryhmät joissa ne viihtyy. Ja mulla tietysti työ jossa mä viihdyn.



Silloin kun on vapaa-aikaa, mä siivoilen, olen lasten kanssa, ulkoillaan, käydään sukulaisilla, käydään ostoksilla ja ollaan vaan. Mä käyn salilla 2-4 kertaa viikossa, viikosta riippuen, ja töissä 5-6 päivänä viikossa. Aloitin blogin uudestaan vuoden alussa, se vaikutti hyvältä idealta, mutta ei ilmeisesti ollut- Mä todellakin kuvittelin että mulla olis ollut se yksi pieni hetki viikossa aikaa kirjoitella, mutta olin väärässä, Se harmittaa! En kuitenkaan aio laittaa tätä kiinni, tänne on kiva välillä kirjoitella kuulumisia. Ihan omaksi iloksi, arkistointi mielessä... Joku kysyi että avasinko blogin yhteistyökumppaneiden takia, ja voin kertoa että en. Mulla ei ole tällä hetkellä yhtäkään yhteistyökumppania ja tuskin tulee olemaankaan. En usko että yksikään yhteistyökumppani hyötyy blogista joka päivittyy jouluna ja juhannuksena... Tykkään kirjoittamisesta tosi paljon. Vihaan blogeja jotka päivittyy kerran kuussa. Sen takia en luekaan niitä. Jos teitä ärsyttää se etten kirjoita, älkää edes odottako sitä. Yllättykää iloisesti kun olen kirjoittanut, mutta älkää avautuko mulle jos en ole kirjoittanut. Se avautuminen ei haittaa mua yhtään, eikä se tosiaankaan motivoi mua raivaamaan tilaa kalenteristani. Kirjoitan silloin kun pystyn. Mä laitan tänne suurimmaksi osaksi kuvia joita oon räpsinyt puhelimellani silloin tällöin, en enää ota kuvia blogia varten. Mulla ei ole niin hyvää kameraa kuin haluaisin, joten en saa toteutettua tänne sellaista sisältöä kuin haluaisin ja mitä itse haluaisin muiden blogeista lukea. Kirjoitan tätä itseäni varten, tulevaisuutta varten, mutta on ihan kiva jos joku muukin tänne eksyy lukemaan ja ehkä kommentoimaankin. Tää asia on nyt loppuunkäsitelty. Under my skin on blogi joka päivittyy aina silloin tällöin. Se siitä, ei enää marmattamista tästä aiheesta!


Ensi kerralla jatketaan kivemmilla aiheilla :)


sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Päiväkodin ja työn aloitus

Eemilin ja Linnean päivkoti alkoi 1.9. Kummallekin oltiin toitotettu päiväkodista koko kesä, ja käytiin monesti viikonloppuisin päiväkodin pihalla leikkimässä. Eemil ymmärsi mikä homman nimi oli; päiväkodissa ollaan päivisin kun äiti ja isi on töissä... Mutta Linnea tuskin tajusi ihan täysin mistä on kyse. Noiden päiväkodissa on sellainen tosi kiva systeemi, että molempien ryhmistä tuli yksi hoitaja kotiin tutustumaan lapsiin ja perheeseen. Kyseinen päivä oli sovittu jo aikoja sitten, mutta sitten yhtäkkiä sainkin työpaikan ja "jouduin" lähtemään koulutukseen viideksi päiväksi juuri silloin kun hoitajien kotikäynti oli. Mulla oli tosi paha mieli asiasta, mutta nyt kun ajattelee, niin eipä se nyt kovin paljoa haitannut. P sitten otti hoitajat vastaan ja hyvin oli mennyt.

Mulla tosiaan alkoi uusi työ uudella alalla samaan aikaan kun lapset aloittivat päiväkodin. Syksy ei ollut henkisesti millään tavalla helppo. Musta tuntui ihan hirveän pahalta viedä lapset päiväkotiin, itkukin pääsi jo tutustumisessa... Kaikki se stressi uudesta työstä ja päiväkodista oli tosi raastavaa. Samalla kuitenkin olin superinnoissani uudesta työstä!
Olin ollut kotona 4 vuotta. Meillä on ollut tietyt jutut ja rutiinit joita ollaan "noudatettu" kotona ollessamme. Oli kerhoja ja kavereita joka ikiselle päivälle. Me askarreltiin ja leivottiin kotona, ja mä koen että meidän lapset eivät ole jääneet mistään esim. kehityksellisesti paitsi vaikkei menneetkään päiväkotiin hirveän pieninä. Tässä tarkoitan enemmänkin Eemiliä joka oli melkein neljä kun päiväkoti alkoi. Mulla ei ole itselläni kovin paljoa kokemusta päiväkodeista, jännitti ihan älyttömästi miten meidän lapset otetaan huomioon ja miten heitä hoidetaan. Pelot karisi kuitenkin parin ekan viikon aikana ja huomasin että molemmat ovat saaneet mukavat ryhmät ja hoitajat.

Eemilillä meni ensimmäiset kolme viikkoa kivasti, samoin Linnealla, mutta sitten alkoi itkut... Joka aamu kun vein lapset, he itkivät ja aloittivat "en halua päiväkotiin" -rallatuksen jo kotona. Sitä kesti myös muutaman viikon, mutta sitten tasoittui. Viimeistään nyt joululoman jälkeen kaikki ikäväitkut yms. ovat jääneet taa ja molemmat ovat tottuneet ajatukseen että "täällä nyt ollaan" ja jäävät päiväkotiin mielellään.
Linnea ei puhunut melkein kuukauteen mitään hoitajille, mutta kyllä sitä puhetta alkoi sitten tulemaan. Kysyin  kerran että "puhuuko Linnea täällä paljon?" ja sain vastaukseksi "Ai, osaako se puhua!?", no tuota, osaa se...

Nyt kun ajattelee, niin kaikki on mennyt tosi kivasti, ja ollaan kaikki totuttu uuteen arkeen todella hyvin. Mä vien lapset päiväkotiin 8.15- 9.30 ja P hakee ne viimeistään 15.30. Mitään järjettömän pitkiä päiviä lapsilla ei onneksi ole, ja oon iloinen että ollaan löydetty hyvät tavat ja rytmit uuteen arkeen.

Uuden työn sain sattumalta... Tai en ehkä sattumalta, kyllä mä paljon tein sen eteen ja uskoin itseeni.
Sain kesällä koulupaikan ja minusta piti tulla sisustussuunnittelija. Mulla oli ihan kamala stressi koulusta vaikka olinkin innoissani. Mietin miten opintotuki riittää ja tulenko saamaan koulun jälkeen mieleistäni työtä. Ajattelin tarkkaan mitä haluan tehdä, ja aloin hakemaan töitä. Mä olen huono laittamaan sähköpostia tai hakemuksia, mä tartuin puhelimeen ja soitin. Soitin muuten moneen saman alan paikkaan, ehkä noin kolmeenkymmeneen... Sitten luin sisustuslehteä ja lamppu syttyi päässäni; miks en ollut soittanut heti firmaan johon loppujen lopuksi pääsin töihin? Sehän olisi ollut ilmiselvä valinta, mutta jostain syystä se ei tullut mieleenikään. No, yhden vähintäänkin mielenkiintoisen puhelun ja kahden kuumottavan, jännittävän ja kamalan hankalan työhaastattelun jäljeen sain paikan. Edessä oli kaksi viiden päivän mittaista koulutus/perehdytysjaksoa Harjavallassa. Olen sopeutunut työhöni hyvin. Pidän siitä todella paljon ja olen ylpeä työpaikastani ja siitä että olen pärjännyt niin hyvin.




keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Olohuone



Olen tosi tyytyväinen meidän kotiin. Olohuoneen kanssa mulla on ollut joku ongelma, koska alusta saakka on tuntunut että en saa sitä sellaiseksi kun haluaisin. Meillä on todella iso pitkänmallinen olohuone, siellä on iso oviaukko, iso ikkuna ja ovi parvekkeelle. Haaveissa on ollut kulmasohva/divaani jo vuoden verran, mutta pitää harkita todella tarkkaan miten sohvan sijoittaisi niin, ettei se tukkisi kulkuväylää tai ettei telkkariin olisi liian pitkä matka. No, pikkuhiljaa, sen olen oppinut sisustusasioista. Enää ei ole pakko saada kaikkea heti! Mitä kauemmin miettii ja pähkäilee, sitä tyytyväisempi on yleensä lopputulokseen.









Niin kuin kuvista näkee, sisustustyyli on muuttunut jonkin verran vuoden takaisesta. Meillä oli jokseenkin romanttinen sisustus vanhassa kodissamme, mutta muuton myötä tuntui luontevalta vaihtaa suuntaa vähän pelkistetymmäksi. Mä olen vähän sellainen muodin orja jossain määrin, tulee selailtua paljon sisustuslehtiä ja -blogeja. Instagrammissakin näkee mitä harkituimpia ja kauneimpia koteja. Mitä enemmän joitain uusia juttuja näkee muiden kauniissa kodeissa, sitä enemmän niistä tykkää kun silmä tottuu. Välillä toisaalta kyllästyttää katsoa samanlaisia koteja, samat matot, samat pöydät, samat valaisimet... Mutta sitä se on, niistä pitää poimia ne itselleen sopivimmat. Mä olen pyrkinyt muotijutuista huolimatta tekemään meidän kodista myös persoonallisemman kuin ennen; jääkaapin ovi täyttyy lasten askarteluista, seinille kelpaa muutkin kuin mustavalkoiset valokuvat ja meillä on mun mielesä sopivassa määrin uutta ja vanhaa. Pidän pelkistetyistä ja täysin valkoisista kodeista edelleen, mutta meille on tullut väreiksi valkoisen kaveriksi musta ja harmaa. Väreillä iloittelua, eikö vain?

lauantai 7. tammikuuta 2017

Mitä vuoteen on mahtunut?


Vuosi sitten alkoi meidän ensimmäisen ihan oman kodin remontoiminen. Tuntuu että siitäkin olisi aikaa jo paljon paljon enemmän. Remontointi sujui kivasti, kahdessa ja puolessa viikossa uusittiin koko asunnon pinnat lattiasta kattoon. Vessan seiniin jäi vanhat kaakelit, sekä vanha pönttö jäi myös, mutta muuten kaikki meni uusiksi. Voisin tehdä jotain postausta remontista - miltä näytti ennen ja miltä jälkeen.

Kevät meni uutta kotia sisustaen ja kotona ollessa lasten kanssa. Eemil oli kevään seurakunnan kerhossa maanantaisin ja keskiviikkoisin 9-12. Tykkäsi tosi paljon, ja minunkin mielestä oli mukava viettää aikaa Linnean kanssa kahdestaan pari kertaa viikossa. Eemil oli kerhossa vain 5 kuukautta ennen kuin alkoi kesäloma. Sitten alkoikin lapsien valmistelu päiväkodin aloitukseen. Juteltiin kesän aikana paljon tulevasta, ja loppua kohden Eemil kyselikin jo melkein joka ikinen aamu "Äiti, onko nyt päiväkotipäivä?". Päväkotipäätökset tulivat jossain vaiheessa kesää, ja aloituspäivä oli päätetty. 1.9 alkoi päiväkotitaival joka lähti käyntiin hyvin. Kirjoittelen siitäkin lisää...

Minulla ei ollut vielä työpaikkaa koska en halunnut palata vanhaan työhöni kampaajaksi. Alkoi vähän olla tuli perseen alla, kun vielä elokuun alussakaan ei ollut varmuutta minne menen. Onneksi tähdet olivat kohdallaan ja sain aivan mahtavan työpaikan jossa olen viihtynyt nyt neljä kuukautta. Monen mutkan kautta sain työpaikan keittiösuunnittelijana ja -myyjänä yhdestä Suomen johtavasta keittiökalustefirmasta. Yhdessä vaiheessa olin menossa kouluun opiskelemaan sisustussuunnittelijaksi, mutta olen hyvin onnellinen siitä että asiat menivät näin.
Salilla kävin ahkerasti 4 kertaa viikossa syksyyn asti. Syksyllä töiden alettua määrä väheni kahteen. Edelleen nautin harrastuksestani suunnattomasti, mutta totuus on että aikaa ei ole todellakaan niin paljon kuin kotona ollessani. Olen ajatellut että sitten kun arki tasaantuu, nostan kerrat kolmeen. Mutta toisaalta, koska se arki tasaantuu? Tuskin koskaan, hyvin on hektistä ollut ja varmasti tulee olemaankin! Pääasia että salikortti on takataskussa ja käyn siellä säännöllisesti.


Lapset on kasvaneet vuodessa ihan älyttömästi. Linnea on nyt 2,5-vuotta vanha ja Eemil täytti juuri 4. Eemil on kiltti ja huolehtivainen poika. Linnea on kaikkea muuta... Miten ne voikaan olla niin erilaiset... Eemil oppi keväällä ajamaan ilman apupyöriä ja Linnea puhuu kuin papupata. Eemil rakastaa Legoja yli kaiken ja saattaa viettää useita tunteja niitä rakennellen kaikessa rauhassa. Linnea pysyy harvoin paikallaan, hän pitää kissoista, vaaleanpunaisesta ja kaikista tyttöjen jutuista. Omaa tahtoa löytyy joka päivä enemmän, kauhulla odotan mihin joudutaan hänen kanssaan...

Aikaa on kulunut, ja vaikka paljon on tapahtunut, on meillä asiat loppujen lopuksi ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Lapset kasvaa ja me vanhetaan ja viisastutaan siinä mukana. Joka vuosi sitä on monia kokemuksia rikkaampi ja jonkin verran viisaampi kuin viime vuonna tähän samaan aikaan. Aika menee vaan ihan todella nopeasti, sitä en voi olla kauhistelematta. Tällä hetkellä olen onnellinen tässä elämäntilanteessa enkä vaihtaisi mitään pois. Hyvä työ, ihanat ystävät, rakas perhe ja lähipiiri. Hirveä kiire on kyllä koko ajan paikasta toiseen, mutta sitä kautta ainakin minä olen oppinut arvostamaan kiireettömiä hetkiä enemmän kuin koskaan.


Kiitos vielä kommeneista joita olette jättäneet minulle edellisiin postauksiin!



Uusi postaus tulee ainakin viikonloppuisin. Viikolla sen mukaan miten ehdin.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Alkukankeus

Olen aloittanut oman blogin kirjoittamisen kesällä 2012 ja kirjoittelin vähän yli kaksi vuotta jonka jälkeen tuli stoppi. Tuntui että kaikki aiheet oli käsitelty eikä mitään ollut enää sanottavana. Keskustelupalstoilta sain lukea mielipiteitä minusta ja mielipiteistäni, eikä se tosiaankaan tuntunut kivalta. Voin kyllä myöntää olevani useimmiten erittäin kärkäs sanomisissani, mutta luulen että kulmat ovat hioutuneet kun ikää ja kokemusta on tullut lisää. Joissain asioissa olen jopa lepsu ja huoleton nykyään! (Vanhat lukijat hierovat silmiään tässä vaiheessa...)
Pidin vuoden tauon blogimaailmasta, läppärini oli vuoden kaapissa, samoin kamera. Ei kiinnostanut edes lukea muidenkaan blogeja. Julkaisin viikossa 3-7 postausta, ja se tahti oli liian kova. Asetin itselleni harrastuksessani hirveät paineet ja siksi se alkoi tuntua pakkopullalta. Tässä vuoden kuluessa olen useita kertoja miettinyt uuden blogin aloittamista, vanhan herättämistä uudelleen henkiin, sekä myös sitä, että en aio enää koskaan kirjoittaa minnekään mitään. Toisin kävi. Tajusin vuoden vaihtuessa että kirjoittamisen lopettamisesta on tasan vuosi, ja sanoin sen ääneen. Veljeni avovaimo kysyi että onko ikävä blogin pitämistä ja vastasin myöntävästi, tottahan se olikin. Siltä istumalta kirjoitin eilisen päivityksen puhelimellani ja tein päätöksen jatkaa blogin pitämistä. Sain Instagramissa oikein lämpimän vastaanoton uudelle alulle, siitä tuli hyvä mieli. Kiitos myös kommenteista joita moni teistä on käynyt jättämässä. Minulle merkitsee paljon se, että seuraajat ovat ikävöineet kirjoituksiani ja odottaneet paluuta. Kiitos.

Tahti ei tule olemaan postausten osalta samanlainen kuin ennen, sen voin vannoa. Elämäntilanteemme on muuttunut sen verran että aikaa ei ole enää niin paljoa kuin ennen. Ei kuvaamiseen, kirjoittamiseen, tai oikeastaan yhtään mihinkään! Postausideoita minulla on päässä jonkin verran, mutta silti tuntuu että olen jotenkin kohmeessa... Haluaisinkin kysyä teiltä että mitä te haluaisitte lukea täältä? Pitäisikö aloittaa kysymyspostauksella? Onko teillä paljon kysymyksiä kuluneesta vuodesta tai nykyhetkestä? Laittakaa kommenttia ja kertokaa mielipiteitänne ja postausideoitanne :)


Olipa kiva palata <3

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Uusi Alku

Lopetin bloggaamisen tasan vuosi sitten. Jotenkin vaan tuntui siltä että olin antanut jo kaiken ja liikaakin. Moni lukija suivaantui siitä että lopetin blogin pitämisen juuri ennen remonttia ja uuteen kotiin muuttoa, osa tunsi olonsa petetyksi. Se vaan tuntui mun mielestä parhaalta vaihtoehdolta silloin. Bloggaaminen ei vaan tuonut mulle silloin enää samanlaista iloa mitä se toi joskus, mutta esimerkiksi juuri nyt tätä kirjoittaessani oon ihan innoissani! Tämä aloitus tuli nyt vähän extempore, vaikka olen mä tätä miettinyt jo hetken aikaa.

Ikävä kirjoittamista.
Ikävä lukijoita ja seuraajia.
Ikävä tätä kaikkea.

Haluan päästä kertomaan teille meidän uudesta kodista, meidän päivistä, sisustusjutuista, päiväkodin aloittamisesta, töiden aloittamisesta ja meidän täysin uudenlaisesta arjesta.

Banneri, välilehdet, kuvaukset yms. muutan ensi viikon aikana.

Odotan innolla, toivottavasti tekin!